Päivästä päivään samaa.

Jokaikinen aamu viimeisen kuukauden aikana olen kironnut päässäni:
-Miten joudun jälleen nousemaan uuteen aamuun, eikö näitä ole nähty jo tarpeeksi.
Jokaikinen aamu taistelen ajatusteni kanssa, toinen käskee nousta ja lähteä kun toinen taas käskee jäädä ja pysyä sängyssä. Yhä useammin tuo viimeisin ääni on se järjen ääni minulle.
Jokaikinen aamu ahdistun herätyksen soidessa, en jaksa nousta ja esittää iloista ja elämän haluista. Turhaan nousisin ja menisin ihmisten tien tukkeeksi, istumaan kouluun ja olla tekemättä mitään.
Jokaikinen aamu joudun ahdistuksen takia tarttua päästäni, heijaamaan itseäni sängyssä polvillani ylös ja alas, aivan kuten elokuvissa viimeisenkin järjenhivenensä menettäneet.
Sanoin ei voi kuvata kiinnostuksen määrää nousta harmaaseen tai pilkkopimeään sateiseen aamuun ja lähteä ulos.

Kaikki päivät seuraavat toisiaan, ne eivät eroa pääpiirtettäin toisistaan ollenkaan. En halua nähdä enkä kokea joka päivä samaa tuskaa ja kärsimystä. Kuljen joka päivä sumussa, kuplassa jonka pinta himmenee päivä päivältä. Olen ihmisille pelkkää ilmaa, ehkei minua edes ole olemassa...

Tätä on Peilipintapelko.

Alemmuuskompleksi, ahdistus ja vitutus.
Jokapäiväiset tuntemukset.
Itseäni kohtaan tunnen vastenmielisyyttä.
Miksen voi olla kaunis?
Miksen voi olla ihminen jota katseltaisi ja samalla mietittäisi ompa hän nätti?
Miksen voi olla se jota ihaillaan?
Miksen voi olla se jonka kanssa ihmiset haluaa olla?

Miksi pitää olla oksettava ja vastenmielinen?
Miksi pitää olla ihminen jota katsellaan ja mietitään ompa hän ruma?
Miksi pitää olla se jota vältellään?
MIKSEN voi tehdä asioille mitään ilman Kirurgin veistä?

Miksi vihaan sitä mitä nään peilistä?
Miksi kaikki vihaa sitä mitä näkevät kun katsovat minua?
Miksei ihmiset voi olla rehellisiä ja päästää totuutta ulos?
Miksi ihmiset vääntävät veistä haavassa sanoessaan jotain päinvastaista mitä todellisuus antaa näyttää?

Henkinen romahdus.

Elämä on kurjaa. Minulla on niin paha olla. Tuntuu jälleen siltä ettei millään ole mitään merkitystä, minulla ei ole mitään merkitystä.
En jaksa nousta, saatika herätä. Mikään ei merkitse mitään, mikään ei tunnu miltään.
Elämä on melkein kokonaan paksun sumun peitossa joka ei hälvene, josta ei löydä pois. Mitä pidemmälle jatkat sitä sankemmaksi käy. Pysähtyminen ja odottaminen eivät auta. Silmien sulkeminen ja toivominen että olisi jossain muualla ei auta.
Avun huutaminen ei auta.
Ikuisesti sumun vanki, pois pääsyä on turha odottaa.

Tunteet ovat turhuutta.

Tajusin yhtä biisiä kuunnellessa että omaan "Ikuisuustunteet" tiettyä ihmistä kohtaan... Ikuisuustunteet - on parhainten kuvaava sana.
En rakasta, mutta välitän todella paljon, niin paljon että sattuu.
Enkä oikein ole ikinä osannut suhtautua asiaan kunnolla monien muuttujien takia.
Joka kerta kun näen hänet elämälläni on tarkoitus ja jokaikinen kerta, tunne vatsanpohjalla kasvaa. Joka kerta kun saan halata häntä tunnen olevani oikeasti elossa.
Tästä henkilöstä en ole koskaan aiemmin kertonut enkä kirjoittanut.
Mutta hän on yksi ja ainut kenet voisin ottaa jos asiat olisi toisin...

Paha seuraa hyvää...

Näimpä näin. Arvasin... Kun tuntui siltä että kaikki alkaa kääntymään parhain päin, fyysinen terveys alkaa horjumaan. Ei sitten parempaa pystynyt "Se jonkin ylempi Taho" keksimään... Noh, ei kun tutkittavaksi. Lääkkeitä naamaan, kyllä se siitä. Mm, mitäköhän paskaa nekin sisältävät. Tulee niin Narkomaani olo, mutta ehkä näin sitten on tarkoitettu. Ehkä oikeasti pitäisi olla pahimman luokan Nisti ja Alkoholisti ehkä olisi asiat paremmin... Tiedä sitten.
Mutta jotain positiivistakin on mielenpäällä, nimittäin se että ihmiset luottavat minuun sekä se että kuinka ihmiset reagoivat minuun.
Olen huomannut tämän kevään aikana että ihmiset avautuvat minulle ja luottavat minuun. Olen saattanut mainita tästä aiemminkin, mutta minusta se on niin hienoa että voin olla jollekkin auttava ihminen pelkästään kuuntelemalla. Olen niin otettu siitä että ihmiset luottavat.
Olen myös huomannut ihmisten uuden tavan reagoida minuun. Tänäänkin ihmiset tulivat hymyillen, iloisina ja kovaäänisesti tervehtien minua vastaan. Sekä ohimennen kävellessäni kaupungilla, ohitseni ajoi kaveri joka nosti kättään jo kaukaa. On jotenkin todella hämmentävää mutta samalla myös todella mukavaa että ihmiset tervehtivät minua. Enkä tosiaan tiedä miksi se on mielestäni hämmentävää...

Kesä nostaa mielialaa.

Mieli on yllättävän virkeä, mutta samalla jotenkin oudosti haikea. En tiedä miksi, tuntuu kuin jotain olisi tapahtumassa. Kesä on ainakin tehnyt tuloaan mukavasti, lämmin ilma ja aurinko pitää mielen positiivisena. Lomakin alkoi, ei tarvitse miettiä vähään aikaan kouluhommia eikä muutakaan...
On tapahtunut yllättävän paljon positiivisia asioita, olen ylittänyt itseni, olen nähnyt ihmisiä ja ollut oikeasti sosiaalinen. Ihmiset on kamalia ja kieroja mutta samalla niin ihania ja mahtavia. Löysin ihmisvihalleni määritelmän: Ihmisviha = Misatropia. Se vastaa aivan täydellisesti sitä mitä tunnen ihmisiä kohtaan.

"Ihmisviha eli misantropia on yleisesti inhoa, epäuskoa tai vihaa ihmislajia kohtaan. Termiä voidaan myös käyttää niistä, jotka itse pakenevat, tai eristäytyvät ihmisistä, edellä mainituista syistä.
Misantropia on yleisesti väärin käsitetty, ymmärretty ja yksilöllistetty vihaksi ihmisiä kohtaan. Tämän takia termiin liittyy yleisesti paljon negatiivisia tunteita. Ääri-misantrooppi voi todellakin usein vihata ihmislajia, mutta se ei välttämättä tarkoita, että kyseinen ihminen olisi psykopaatti tai muuten epäterve ajatuksiltaan. Misantroopit voivat pitää normaaleja ihmissuhteita ihmisiin, mutta niitä on yleensä vain muutama ja pitkän välimatkan päässä. Tyypillisesti misantroopit ovat valikoivia keiden kanssa he ovat tekemisissä. Tämä tuo mukanaan myös vastenmielisyyden tunteen hallitsevaksi, koska heidän perspektiivinsä näyttää syrjäyttävän halveksunnan yhteiseksi häiriöksi ja heikkoudeksi muissa, ja joissain tapauksissa myös heissä itsessään. Misantropian vastakohta on filantropia, ihmisrakkaus."
 - http://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisviha

Jotenkin todella sairasta, mutta toisaalta ihan järkeenkäypää...